Elinvoimaisuus Työhyvinvointi Urasuunnittelu

Paremmuusjärjestys

Evoluution näkökulmasta ihmisten on pitänyt olla vahvoja, henkeen ja vereen taistelijoita, eläimellisen vahvalla taistele tai pakene mentaliteetilla. On ollut vahvoja taistelijoita ja heikkoja pakoon juoksijoita. Vahvimmat ovat selvinneet ja heitä on arvostettu, luonnollisesti, sillä heidän ansioistaan lajin selviytyminen ja kehittyminen tähän päivään asti on ollut mahdollista.

Ihmiset lajina ovat kuitenkin kehittyneet ja saaneet itselleen brutaalin fyysisen voimankäytön lisäksi myös taidon käyttää henkisiä voimavaroja.

Ajattelemme usein ihmisinä olevamme kovasti muita nisäkkäitä fiksumpia. Silti, olemme ainoita nisäkkäitä, jotka pystyvät aiheuttamaan itse itselleen stressin ajatuksillaan, joten onko järjen käyttö ja kyky ajatella kuitenkaan keskittynyt ihan siihen, missä siitä olisi eniten apua?

Lapsesta asti koulunpenkillä meidät asetetaan tietynlaiseen kilpailuasemaan toisiimme nähden. Jos emme pärjää koulunumeroilla mitattuna, saatamme jo lapsesta asti ajatella, ettei meistä ole mihinkään. Enkä tarkoita tällä sitä, etteikö koulussa pitäisi antaa numeroita, tottahan toki osaaminen kouluaineissa on jollain mitattava. Mutta numeroiden perusteella emme voi jakaa ihmisiä fiksuihin ja tyhmiin, osaaminen ja äly kun voivat näyttäytyä niin erilaisissa asiayhteyksissä.

Minä en ollut ala- enkä yläasteella ikinä luokkani priimus, rehellisesti sanoen olin aina siellä vähän keskitasoa alempana, kun todistusten keskiarvoja vertailtiin. Liikunta, kotitalous ja yhteiskuntaoppi olivat ainoita, joissa kiitettävät komeilivat todistuksessa.

Jälkeen päin ajatellen ei siis ihme, että liikunnallisuuteen ja taloudenpitoon liittyvät asiat tulevat arkielämässä tänä päivänäkin kuin luonnostaan.

Minua ei kuitenkaan ikinä haitannut se, että olin numeerisesti mitattuna heikoimmasta päästä, sillä sain niin paljon mielihyvää niistä jutuista, joita tein ja osasin vapaa-ajalla. Olin eläinten kanssa, kehitin itseäni urheilussa ja leikin kavereideni kanssa, useimmiten ulkona.

Yläasteen jälkeen jatkaessani kauppaopistoon ja sittemmin ammattikorkeakouluun, päätin aloittaa puhtaalta pöydältä ja todistaa itselleni, että ihminen voi olla hyvä ja oppia, jos tarpeeksi haluaa. Päätin, että keskityn täysillä kouluun siinä mielessä, että oikeasti luen kokeisiin ja saan hyviä arvosanoja.

Niinhän siinä kävikin, keskiarvolla mitattuna olin luokkani parhaimmistoa ja ehdottomat vahvuusalueeni olivat yhtäkkiä matematiikka, kirjanpito ja oikeusoppi. Ainoat, jotka tuottivat ongelmia, olivat kielet ja tilastotiede. Kohautin hartioitani ja totesin, että tässä se nähtiin, kyllä ihminen pystyy, jos haluaa.

Huomasin kuitenkin, että sehän oli aika kiehtovaa, kun kaikki yhtäkkiä pitivät fiksuna ja järkevänä.

Ajattelin, että tällä tavalla edetessäni, olen pidetympi ja pääsen etenemään haluttuun suuntaan elämässäni, etenkin uralla. Huomasin myös, että taito puhua sitä, mitä kuulija haluaa sinun sanovan, on kovaa valuuttaa monilla aloilla. Myyntityön koulutusala ei siis ollutkaan ollenkaan huonompi valinta tulevaisuutta ajatellen.

Pääsinkin heti koulun (Rahoitus- ja vakuutusalan myyntityön Tradenomi, jonka senkin suoritin tehokkuuspäissäni puoli vuotta muita nopeammin) jälkeen kesätöihin, joka poiki myöhemmin vakituisen työn rahoitusalalla. Uutta intoa ja näkemyksiä riitti, sekä tietenkin halua edetä pitkälle ja luoda jotain uutta.

Kuulin usein, miten ”tuo into tulee kyllä laantumaan realiteettien astuessa kuvioihin”.

En oikein ymmärtänyt miksi kukaan halusi sanoa noin ihmiselle, joka on aivan into piukeana uudesta työstään. No, myöhemmin olen tajunnut, että näin ihmiset toimivat elämässä muutenkin, jos heitä harmittaa, että toinen on niin täynnä hyvää energiaa, että saattaa jopa onnistua jossain, missä joku muu ei ole onnistunut tai viitsinyt yrittää.

Aloin luoda pienistä puroista uraa, jossa tärkeimpänä tekijänä oli näyttää, että minähän pystyn ja teen, vaikka kuinka saavista kaadettaisiin lisää töitä. Luulin silloin, että työt loppuvat tekemällä. Vaikka eiväthän ne lopu, eivät missään työssä. Siksi, jos jotain saisin sanoa nuoremmalle minulle, sanoisin, että älä paina satalasissa, tee ennemmin kahdeksallakymmenellä prosentilla ja lepää loput. Sillä työntekijänä, sinä valitettavasti olet aina korvattavissa.

Välillä ärsytti se, että teen niin paljon, mutta samalla sain mielihyvää siitä ihailusta, miten paljon teen tulosta. Ristiriitaista. Silti saamani kehut ja vakinaistaminen työssäni, voittivat kuusinolla ne ajoittaiset turhautumisen tunteet. Hommat rullasivat ja pidin työstäni. Sitten jossain kohtaa huomasin, että alkuhuuman jälkeen muutan vuoden päästä, hommat alkoivat rullata paikallaan ja konkreettista kiitosta ei sananhelinän lisäksi tullut.

Miksi siis painaa täysillä, jos asiaa ei noteerata palkassa, vaikutusvallassa tai selkeissä etenemismahdollisuuksissa?

Tehokas, periksi antamaton ja korkean stressinsietokyvyn omaava luonteeni alkoi murtua. Kyseenalaistin kaikkea tekemistäni suhteessa siihen, mitä saan takaisin. Aloin vetää tiukkaa rajaa sille, mitä teen ja mitä en. En halunnut oikein edes auttaa muita, koska tuntui, että se on kaikki pois omasta ajasta ja tuloksen tekemisestä.

Tilanne oli kärjistynyt. Ei tietysti pelkästään ulkopuolisten tekijöiden vuoksi, vaan oman pääni sisällä käytävän mylläkän takia. Olin rakentanut itsestäni suorittajan, supernaisen, jolla on kaikki hallinnassa. Siihen ja samaan aikaan omasta näkövinkkelistäni työssäni kokemaan olemattomaan vaikutusvaltaan kyllästyin ja päätin muuttaa kurssia. Irtisanouduin ja päätin lähteä rakentamaan uutta puhtaalta pöydältä.

Toimeentulo oli kuitenkin saatava, joten olin kuukauden päästä jo uudessa työtehtävässä. Maisemanvaihdos teki hyvää ja antoi perspektiiviä asioihin. Huomasin, että olo oli kevyempi, kun vanhat pölyt oli karistettu pois. Sain heti alkuun kertoa omien vahvuuksieni lisäksi omat tarpeeni työnantajalle ja pohtia siitä näkökulmasta, olenko halukas kyseiseen työhön. Olinhan minä, siinä hetkessä se tuntui hyvältä ja se on tärkeintä.

Ensi maanantain blogitekstissä pohdin sitä, millaista on ollut antaa oman identiteetin ajautua takaisin luontaisiin uriinsa, jättäen taakseen suorittaminen ja siitä aiheutuva stressi.

Hyvää alkanutta viikkoa, muistetaan kuunnella omaa sisintämme, missä olemme nyt, mistä olemme tulleet ja mihin haluamme mennä? Muutos on pysyvää, mutta voimme aina hallita sitä.

~ Heidi ~

Osallistu keskusteluun