Elinvoimaisuus Työhyvinvointi Urasuunnittelu

Vahvuutemme

Hyvä stressinsietokyky, periksi antamattomuus ja tehokkuus. Ensimmäisenä tulee mieleen työpaikkailmoituksissa usein haetut piirteet, mutta yhtä lailla suomalainen ajattelutapa ihan missä tahansa elämässä, arkena ja vapaana. Miksi arvostamme edelleen niin kovasti ihmisiä, jotka eivät vähästä hätkähdä, jotka eivät koskaan luovuta, jotka ovat aina niitä ahkeria puurtajia ja tekevät muidenkin puolesta?

Sisukkuus. Se ajaa meitä eteenpäin ja saa uskomaan itseemme, kuitenkin vain pieninä annoksina.

Pienen paineen tai stressin alla toimiminen on usein tila, joka puskee monia meistä eteenpäin. Teemme nopeampia ratkaisuja ja saamme asioita tapahtumaan. Jätämme hetkellisesti muita asioita taka-alalle toteuttaaksemme tämän tärkeän tavoitteen.

Saavutettuamme päämäärämme, saamme hyvänolontunnetta siitä, että olemme onnistuneet. Mitä vaikeamman kautta, sitä suurempana onnistumisentunne kertaantuu. Tässä kohtaa on aika todeta, että hyvin vedetty ja hengähtää hetki, jonka jälkeen olemme valmiit vastaanottamaan ja käsittelemään uusia ajatuksia.

Entä sitten, kun tavoitteita on toinen toisensa päälle, eikä yksittäisiä onnistumisia enää huomata?

Ongelmia alkaa ilmetä, kun emme enää näe yksittäisiä saavutuksia ja alamme tavoitella kaikkea. Klassinen tilanne, sillä superihmisenä oleminen on jotenkin nostettu niin ihailtavaksi. Pikkuhiljaa on ajauduttu siihen pisteeseen, että kaikki tavoittelevat palasia sieltä täältä. Suurperhe, menestyksekäs ura, matkustelu, omakotitalo, hyväntekeväisyys, ihmissuhteet, urheilu, kulttuuri ja mitä näitä nyt on. Kaikkien on pystyttävä näihin kaikkeen ja olla vielä riittävän hyviä, tietää asioista silloin, kun niistä kahvipöydässä keskustellaan, koska nämähän ovat ihan yleistietoa.

Jotenkin ollaan jo niin syvällä tällaisessa ajattelumaailmassa, ettei kukaan enää edes huomaa, miten lanka palaa toisesta päästä koko ajan enemmän ja enemmän. Olemme luoneet uuden normitason. Niin klassista, olemme luoneet hyvän elämän mittariston, jolla sitten voidaan kategorisoida ihmisiä. Ja pönkittää hieman omaa tekemistä sillä, että joku muu tekee vaan sellaisia turhia juttuja, joilla ei ole oikean elämän kannalta mitään merkitystä.

Ollaan jälleen merkityksellisyyden äärellä.

Omia ehdottomia vahvuuksiani olivat pitkään työelämään siirtyessäni tehokkuus, kyky sietää muutosta ja stressaavia tilanteita, sekä takoa silloin kun rauta on kuumaa, luovuttamatta. Nämä toimivat kohdallani hyvin, ne tulivat minulle luonnostaan ja siksi luulinkin niiden olevan ominta itseäni. Lisäksi huomasin, että muut ympärilläni arvostivat näitä piirteitä. Kuulin välillä olevani kone.

Työminäni lisäksi nämä vahvuudet ja toimintamallit heijastuivat kaikkeen tekemiseen. Koko ajan oli aika paljon meneillään ja tavoitteet ruokkivat toinen toisiaan. Ei tarvinnut pysähtyä. Sittemmin aloin jossain kohtaa vähän väsyä siihen sinkoiluun ja toinen toistaan villeimpiin ideoihin, joita vaihtelevalla tahdilla vein maaliin tai vedin päin seinää niin että soi.

Aloin sitten miettiä, että miksi täytän elämäni tällaisella suorittamisella?

En enää siksi, että haluaisin todistaa itselleni jotain, vaan jossain kohtaa hommat olivat lipuneet siihen, että halusin näyttää muille. Elämääni ei koskaan ole kuulunut niitä ehkä tavallisimpia nuoren naisen unelmia, haaveilin vain yleisellä tasolla onnellisuudesta ja terveydestä, elämä näyttäisi, millaisiksi ne kohdallani todellisuudessa muodostuvat.

En oikein jaksanut selitellä, miksi perinteisiksi koetut asiat punaisesta tuvasta perunamaineen eivät ainakaan tuossa kohtaa elämää aiheuttaneet riemunkiljahduksia, joten tein itsestäni niin kiireisen, ettei kukaan edes kyseenalaistanut sitä, mahtuisiko elämääni vielä jotain muutakin.

Jossain kohtaa havahduin kysymään itseltäni, mitä ihmettä oikein teen? Ei minun, eikä kenenkään, tarvitse täyttää elämäänsä kaiken maailman toiminnalla vain siksi, ettei elämä sisällä niitä juttuja, joita ehkä perinteisimmin ajatellaan elämään kuuluvan. Olin ensin hieman pettynyt itseeni, miksi olen miellyttänyt muita, enkä ajatellut omaa parastani? Sittemmin ymmärsin, että olinhan minä kuitenkin tehnyt juuri niitä asioita, joita halusinkin, ehkä vain hieman liian kovalla tahdilla ja vääristä motivaatiotekijöistä.

Tässä kohtaa oivaltamista tilanne oli jo siinä mielessä kärjistynyt, että en jaksanut stressiä ympärilläni enää ollenkaan. Kiirettä valittavat ihmiset olivat jotenkin myrkkyä. Vatsa oireili aina jo pienestäkin stressinpoikasesta todella vahvasti, yöuni oli heikkoa ja keho oli muutenkin vähän jumissa, henkisesti ja fyysisesti. Aloin pohtia, etten elä kyllä nyt sellaista elämää, mitä haluaisin.

Kysyin itseltäni, mitä sitten haluan?

Halusin tehdä asioita, joista tulee oikeasti hyvä olo, henkisellä ja fyysisellä tasolla. Halusin kehittää itseäni ihmisten hyvinvointiin liittyen, mutta en enää niinkään muilla osa-alueilla. Halusin edelleen olla aikaansaava päivittäin, mutta ymmärtää, että jokaiseen päivään on mahduttava myös lepoa. Halusin nähdä jatkossa vain niitä ihmisiä, joiden kanssa on aidosti hyvä olla, en velvollisuudesta.

Jos en olekaan tehokas, periksi antamaton ja stressinsietokykyinen, niin mitä sitten olen?

Huomasin olevani pikkuhiljaa vihdoin se tyyppi, jollaiseksi minä oikeasti olen elämän myötä muokkautunut. Määrätietoinen unelmoija, joka ei jaksa ottaa elämää liian vakavasti. Sellainen, joka jonain aamuna käy salilla ja joskus taas juo aamukahvin sängyssä. Sellainen, jolle luonto ja voimaannuttavat ihmissuhteet ovat tärkeitä ja arvokkaita. Sellainen, joka uskoo ehdottomaan rakkauteen ja siihen, että elämä kantaa. Sellainen, joka tykkää tehdä arkisin pitkää päivää ja viikonloppuna vetää lonkkaa ja syödä hitaita aamiaisia.

Ja näiden minulle ominaisimpien arvojen äärellä eläessäni, on matkanvarrelle osunut kerta toisensa jälkeen enemmän ja enemmän sellaisia onnellisia, hyvää energiaa välittäviä kokemuksia ja ihmisiä. Se on jännä, miten voimme ajautua joskus aivan hakoteille ajatustemme ja arvojemme kanssa, jolloin elämämme ajautuu kaikilta osin hieman hakoteille. Olemalla oikeasti sitä, mitä olemme, vedämme puoleemme tilanteita ja ihmisiä, jotka saavat meidät kukoistamaan entistä enemmän.

Koska sinä olet viimeksi päivittänyt omat vahvuutesi ja arvosi? Ovatko ne oikeasti sinun vai jonkun toisen? Minusta jokainen arvo ja unelma on maailman paras silloin, kun se on kantajansa näköinen ja syntyy aidosta merkityksellisyyden tunteesta. Meille on kovin usein kerrottu ja esimerkin kautta näytetty, mikä on tavoittelemisen arvoista, mutta tätä emme koskaan voi toisen puolesta tietää. Vain sinä itse tiedät, mikä on sinulle merkityksellisintä.

Unelmia ja kiitollisuutta sinulle!

~ Heidi ~

Osallistu keskusteluun